Pakkomuutto
kerrostaloon toi mukanaan paaaljon nykyaikaista mukavuutta
pirstaloituneen perheen työjuhdalle, äidille. Ei tarvitse kantaa puita,
ei raahata selkä kipeänä vettä, lämpöä tulvii pattereista yötä päivää
taukoamatta ja vettä voi kuluttaa sumeilematta( ekologinen
jalanjälkemme kasvoi yhdessä päivässä puolella?). Mutta.
Rintamamiestalossa tyytyväisenä elelleet eläimet kokivat
kulttuurishokin. Koira, joka oli saanut vapaana viilettää ja haukkua ja
olla niin koiramainen kuin kykeni, joutui kytketyksi. Ja ilman
sitruunapantaa perhe olis säänut häädön jo ensimmäisen viikon jälkeen.
Reviirit vaihtuivat ja ensimmäisinä päivinä meni 24 tuntiakin
pissaamisesta seuraavaan. Oikeaa kusikiveä ei tuntunut löytyvän.
Emäntänsä juoksi hiki hupussa pitkin kerrostaloalueita ja näytti
mahdollisesti kelvokkaita kusipaikkoja sormella: "Tuossa hyvä nurmikko,
pissi, piss, pissi!" Ei käy. Ei käy. Ei käy. Muutama viikko tarvittiin
urbanisoimaan colliekoira. Tänään jo sivistynyt, vähähaukkuinen ja
paskapaikkansa löytänyt koirake. Koiranelämää kerrostalossa ei voi
viettää.
Kissanelämääkö
sitten voi?! No ei voi! "Kultainen" (siis ennen muuttoa kerrostaloon)
leikattu maatiaiskisumme, josta ei koko hänen elinaikanaan ollut ollut
minkäänlaista vaivaa, osoittautui kerrostaloelämässämme varsinaiseksi
terroristiksi. JA luoteen lujuutta osoittaen, häriköinti jakuu
edelleen. Suoraan sanottuna kissamme on ajanut perheen vanhimman
ihmisen murhanhimon partaalle. JOKAINEN yö, illasta aamuun katti
mouruaa, kynsii ovia, huutaa, repii ja Vaatii päästä ulos
jyrsijäjahtiin. Luonnollisia tarpeita varten hankittu hiekkalaatikko
aiheuttaa ylimielistä tuhahtelua. JA mikä ääni lähteekään aamuyön
herkkinä tunteina kissan kynsistä, jotka raapivat frustraatioitaan
pihalle. Tätä riesaa ei ole ratkaistu. Pullakahvit ja lämmin halaus
hänelle, joka ratkaisee ongelmamme.
Hännänhuippuna ovat
hiirieläimet häkissään. Ei niistä mitään vaivaa ole, mutta ne ovat
joutuneet kissaeläimen turhautumien kohteeksi. Kissa syöksähtelee
häkkiä kohti, raapii kaltereita auki, työntää kynsiään hiirieläinten
silmiin...apua!
Lapseni sarkooma
tuntuu lasten leikiltä nukkumattomien öiden jälkeen. Teen omakohtaista
empiiristä tutkimusta kuinka kauan ihminen pysyy järjissään nukkumatta
öitään. Epäilen että selväjärkisyyden raja on jo ylitetty.
Omaishoitajan työnantajan kissa on vain tässä elämäntilanteessa
rauhoitettua riistaa. Jos panettelen kissaa, lapseni loukkaantuu. Jos
heittäisin kissan ulos parvekkeelta ja vaikka kissa lennostaan ehkä
selviäisikin hengissä, sairas lapsi ei. Siis. Kissa ja syöpää
sairastava lapseni, heillä on yhteinen ego. Kärsi nainen, kärsi.
Sarjassamme entiset
aviopuolisot jatkamme seuraavalla kerralla. Kuinka paljon huonoja
puolia ja idioottimaisia tapoja Entisistä löytyykään. Ja omasta itsestä
niin paljon vähemmän, puutteita meinaan.
sunnuntai, 30. lokakuu 2005
Kommentit