Pakkomuutto kerrostaloon toi mukanaan paaaljon nykyaikaista mukavuutta pirstaloituneen perheen työjuhdalle, äidille. Ei tarvitse kantaa puita, ei raahata selkä kipeänä vettä, lämpöä tulvii pattereista yötä päivää taukoamatta ja vettä voi kuluttaa sumeilematta( ekologinen jalanjälkemme kasvoi yhdessä päivässä puolella?). Mutta. Rintamamiestalossa tyytyväisenä elelleet eläimet kokivat kulttuurishokin. Koira, joka oli saanut vapaana viilettää ja haukkua ja olla niin koiramainen kuin kykeni, joutui kytketyksi. Ja ilman sitruunapantaa perhe olis säänut häädön jo ensimmäisen viikon jälkeen. Reviirit vaihtuivat ja ensimmäisinä päivinä meni 24 tuntiakin pissaamisesta seuraavaan. Oikeaa kusikiveä ei tuntunut löytyvän. Emäntänsä juoksi hiki hupussa pitkin kerrostaloalueita ja näytti mahdollisesti kelvokkaita kusipaikkoja sormella: "Tuossa hyvä nurmikko, pissi, piss, pissi!" Ei käy. Ei käy. Ei käy. Muutama viikko tarvittiin urbanisoimaan colliekoira. Tänään jo sivistynyt, vähähaukkuinen ja paskapaikkansa löytänyt koirake. Koiranelämää kerrostalossa ei voi viettää.

Kissanelämääkö sitten voi?! No ei voi! "Kultainen" (siis ennen muuttoa kerrostaloon) leikattu maatiaiskisumme, josta ei koko hänen elinaikanaan ollut ollut minkäänlaista vaivaa, osoittautui kerrostaloelämässämme varsinaiseksi terroristiksi. JA luoteen lujuutta osoittaen, häriköinti jakuu edelleen. Suoraan sanottuna kissamme on ajanut perheen vanhimman ihmisen murhanhimon partaalle. JOKAINEN yö, illasta aamuun katti mouruaa, kynsii ovia, huutaa, repii ja Vaatii päästä ulos jyrsijäjahtiin. Luonnollisia tarpeita varten hankittu hiekkalaatikko aiheuttaa ylimielistä tuhahtelua. JA mikä ääni lähteekään aamuyön herkkinä tunteina kissan kynsistä, jotka raapivat frustraatioitaan pihalle. Tätä riesaa ei ole ratkaistu. Pullakahvit ja lämmin halaus hänelle, joka ratkaisee ongelmamme.

Hännänhuippuna ovat hiirieläimet häkissään. Ei niistä mitään vaivaa ole, mutta ne ovat joutuneet kissaeläimen turhautumien kohteeksi. Kissa syöksähtelee häkkiä kohti, raapii kaltereita auki, työntää kynsiään hiirieläinten silmiin...apua!

Lapseni sarkooma tuntuu lasten leikiltä nukkumattomien öiden jälkeen. Teen omakohtaista empiiristä tutkimusta kuinka kauan ihminen pysyy järjissään nukkumatta öitään. Epäilen että selväjärkisyyden raja on jo ylitetty. Omaishoitajan työnantajan kissa on vain tässä elämäntilanteessa rauhoitettua riistaa. Jos panettelen kissaa, lapseni loukkaantuu. Jos heittäisin kissan ulos parvekkeelta ja vaikka kissa lennostaan ehkä selviäisikin hengissä, sairas lapsi ei.  Siis. Kissa ja syöpää sairastava lapseni, heillä on yhteinen ego. Kärsi nainen, kärsi.

Sarjassamme entiset aviopuolisot jatkamme seuraavalla kerralla. Kuinka paljon huonoja puolia ja idioottimaisia tapoja Entisistä löytyykään. Ja omasta itsestä niin paljon vähemmän, puutteita meinaan.