Sain
aamuyöstä hätääntyneen viestin ystävältäni. Hän on itsemurhan
partaalla. Kesäkuusta odottanut mielenterveystoimistoon pääsyä. Nyt on
marraskuu. Neljässä kuukaudessa on ehtinyt kehitellä tapoja jos
toisiakin päästä eroon elämästään ja maallisista murheistaan. Rohkeutta
ei ole onneksi kertynyt...Soitinpa ystävän ominaisuudessa
Kriisipalveluun. Siellä oli palaveri alkamassa, ei aikaa jutella.
Millaista kriisiapua se on, kun ihmistä ei ole tavattavissa!? Tiukkasin
ja vaadin jota kuta puhelimeen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen
byrokratian rattaat raksuttivatkin oikeaan suuntaan. Ja kas, muutama
puhelu vielä lisää tarvittaisiin. Tässä vaiheessa väsynyt, masentunut
ja särkynyt ihminen olisi tuntenut itsensä jo hylätyksi ja antanut
periksi. Meillä suomalaisessa terveydenhuollossa ei asiakas ole
tärkein. Tärkeintä on se, että palaverit ja systeemit rullaavat ennalta
määrätyssä järjestyksessä.JOS kriisiapu On kriisiapua, apua on
JATKUVASTI saatavilla. Ei huomenna, ei ensi kuussa vaan samana päivänä
kun pilleripurkki tuijottaa kutsuvana yöpöydällä. Onneksi itselläni oli
tomera päivä. Ystäväni pääsee heti tänään hoitoon. Itse hän ei olisi
jaksanut vaatia apua.
Lupaamani ex-miesten panettelu onkin tänään toisarvoinen juttu. Sitä
vaan toivon, että en ikimaailmassa enää koskaan ikinä ryhdy hoivaamaan
ja ymmärtämään parisuhteessa. Mädäntykööt pystyyn. Aikuiset miehet
jotka ahdistuksen tullen ampuvat, puukottavat, lyövät, kiduttavat
naistaan. Heitä on syytä halveksia. Niih.
perjantai, 4. marraskuu 2005
Kriisiapua
sunnuntai, 30. lokakuu 2005
Kerrostaloelämä eläinten silmin
Pakkomuutto
kerrostaloon toi mukanaan paaaljon nykyaikaista mukavuutta
pirstaloituneen perheen työjuhdalle, äidille. Ei tarvitse kantaa puita,
ei raahata selkä kipeänä vettä, lämpöä tulvii pattereista yötä päivää
taukoamatta ja vettä voi kuluttaa sumeilematta( ekologinen
jalanjälkemme kasvoi yhdessä päivässä puolella?). Mutta.
Rintamamiestalossa tyytyväisenä elelleet eläimet kokivat
kulttuurishokin. Koira, joka oli saanut vapaana viilettää ja haukkua ja
olla niin koiramainen kuin kykeni, joutui kytketyksi. Ja ilman
sitruunapantaa perhe olis säänut häädön jo ensimmäisen viikon jälkeen.
Reviirit vaihtuivat ja ensimmäisinä päivinä meni 24 tuntiakin
pissaamisesta seuraavaan. Oikeaa kusikiveä ei tuntunut löytyvän.
Emäntänsä juoksi hiki hupussa pitkin kerrostaloalueita ja näytti
mahdollisesti kelvokkaita kusipaikkoja sormella: "Tuossa hyvä nurmikko,
pissi, piss, pissi!" Ei käy. Ei käy. Ei käy. Muutama viikko tarvittiin
urbanisoimaan colliekoira. Tänään jo sivistynyt, vähähaukkuinen ja
paskapaikkansa löytänyt koirake. Koiranelämää kerrostalossa ei voi
viettää.
Kissanelämääkö sitten voi?! No ei voi! "Kultainen" (siis ennen muuttoa kerrostaloon) leikattu maatiaiskisumme, josta ei koko hänen elinaikanaan ollut ollut minkäänlaista vaivaa, osoittautui kerrostaloelämässämme varsinaiseksi terroristiksi. JA luoteen lujuutta osoittaen, häriköinti jakuu edelleen. Suoraan sanottuna kissamme on ajanut perheen vanhimman ihmisen murhanhimon partaalle. JOKAINEN yö, illasta aamuun katti mouruaa, kynsii ovia, huutaa, repii ja Vaatii päästä ulos jyrsijäjahtiin. Luonnollisia tarpeita varten hankittu hiekkalaatikko aiheuttaa ylimielistä tuhahtelua. JA mikä ääni lähteekään aamuyön herkkinä tunteina kissan kynsistä, jotka raapivat frustraatioitaan pihalle. Tätä riesaa ei ole ratkaistu. Pullakahvit ja lämmin halaus hänelle, joka ratkaisee ongelmamme.
Hännänhuippuna ovat hiirieläimet häkissään. Ei niistä mitään vaivaa ole, mutta ne ovat joutuneet kissaeläimen turhautumien kohteeksi. Kissa syöksähtelee häkkiä kohti, raapii kaltereita auki, työntää kynsiään hiirieläinten silmiin...apua!
Lapseni sarkooma tuntuu lasten leikiltä nukkumattomien öiden jälkeen. Teen omakohtaista empiiristä tutkimusta kuinka kauan ihminen pysyy järjissään nukkumatta öitään. Epäilen että selväjärkisyyden raja on jo ylitetty. Omaishoitajan työnantajan kissa on vain tässä elämäntilanteessa rauhoitettua riistaa. Jos panettelen kissaa, lapseni loukkaantuu. Jos heittäisin kissan ulos parvekkeelta ja vaikka kissa lennostaan ehkä selviäisikin hengissä, sairas lapsi ei. Siis. Kissa ja syöpää sairastava lapseni, heillä on yhteinen ego. Kärsi nainen, kärsi.
Sarjassamme entiset aviopuolisot jatkamme seuraavalla kerralla. Kuinka paljon huonoja puolia ja idioottimaisia tapoja Entisistä löytyykään. Ja omasta itsestä niin paljon vähemmän, puutteita meinaan.
Kissanelämääkö sitten voi?! No ei voi! "Kultainen" (siis ennen muuttoa kerrostaloon) leikattu maatiaiskisumme, josta ei koko hänen elinaikanaan ollut ollut minkäänlaista vaivaa, osoittautui kerrostaloelämässämme varsinaiseksi terroristiksi. JA luoteen lujuutta osoittaen, häriköinti jakuu edelleen. Suoraan sanottuna kissamme on ajanut perheen vanhimman ihmisen murhanhimon partaalle. JOKAINEN yö, illasta aamuun katti mouruaa, kynsii ovia, huutaa, repii ja Vaatii päästä ulos jyrsijäjahtiin. Luonnollisia tarpeita varten hankittu hiekkalaatikko aiheuttaa ylimielistä tuhahtelua. JA mikä ääni lähteekään aamuyön herkkinä tunteina kissan kynsistä, jotka raapivat frustraatioitaan pihalle. Tätä riesaa ei ole ratkaistu. Pullakahvit ja lämmin halaus hänelle, joka ratkaisee ongelmamme.
Hännänhuippuna ovat hiirieläimet häkissään. Ei niistä mitään vaivaa ole, mutta ne ovat joutuneet kissaeläimen turhautumien kohteeksi. Kissa syöksähtelee häkkiä kohti, raapii kaltereita auki, työntää kynsiään hiirieläinten silmiin...apua!
Lapseni sarkooma tuntuu lasten leikiltä nukkumattomien öiden jälkeen. Teen omakohtaista empiiristä tutkimusta kuinka kauan ihminen pysyy järjissään nukkumatta öitään. Epäilen että selväjärkisyyden raja on jo ylitetty. Omaishoitajan työnantajan kissa on vain tässä elämäntilanteessa rauhoitettua riistaa. Jos panettelen kissaa, lapseni loukkaantuu. Jos heittäisin kissan ulos parvekkeelta ja vaikka kissa lennostaan ehkä selviäisikin hengissä, sairas lapsi ei. Siis. Kissa ja syöpää sairastava lapseni, heillä on yhteinen ego. Kärsi nainen, kärsi.
Sarjassamme entiset aviopuolisot jatkamme seuraavalla kerralla. Kuinka paljon huonoja puolia ja idioottimaisia tapoja Entisistä löytyykään. Ja omasta itsestä niin paljon vähemmän, puutteita meinaan.
lauantai, 29. lokakuu 2005
Elämää verkossa
Ensimmäiset sanat bloggarina ja rimakauhu on ilmeinen. Nyt on vain kaivettava esiin syyt, jotka innostivat puuhaan.
Kerrostalolähiön ikkunoissa on vielä valoja. Lauantai-illan huumaa eletään. Bailataan, biletetään, seukataan ja juhlitaan. Televisioiden sinertävät vilkkuvat valot paljastavat todellisuuden. Huuma on tästä todellisuudesta kaukana. Yläkerran "taistelevat metsot" -pariskunta aloittaa kuitenkin yömarssinsa puolen yön jälkeen, joten turha tässä on nukkumaankaan mennä. Monena aamuna rappukäytävässä ihmisiä kohdatessani olen koettanut tunnistaa nuo kaksi, jotka riitelevät ja paiskovat ovia helvetillisiin aikoihin. Jokainen rappu A:ssa kohtaamani elollinen olento vaikuttaa niin tasapainoiselta ja elämänsä kiireisiin uppoutuneelta, että ei noissa kiusallisissa pakkokohtaamisissa syvällisiä joudeta haastamaan. Hyvä kun heit heitetään. Ja minulla kun tätä aikaa olisi myydä asti. Toisaalta, poikani päivät hupenevat rajua vauhtia.
Työajoista ja palkkauksesta. Omaishoitajan työn hinta ja laatusuhde, se on sitten varsin kohdallaan. Mikäli asiaa katselee yhteiskunnan näkövinkkelistä. Meitä maan hiljaisia, myyriä koloissamme, on tuhansia ja taas tuhansia. Teemme 24 h/vrk, 7 pv/viikko, 4 viikkoa kuukaudessa, mikäli niitä viikkoja sen verran piisaa. !2 kuukautta vuodessa ja yhtä monta vuotta kuin hoidettavalla elonpäiviä on. Täyttä työtä ja vähän enemmänkin. Ja palkaksi saa sen verran, ettei sillä edes vuokraa makseta. Eikä jaksa purnata eikä mellakoida. Kun illalla köllähtää vatsansa viereen maate, toivoo vain saavansa nukkua muutaman tunnin. Yövuorot seuraavat toistaan yöstä yöhön.
Itse jäin reilu vuosi sitten hoitamaan lastani, silloin 17-vuotiasta syöpään sairastunutta. Luvattiin puoli vuotta elinaikaa. Nyt olemme elelleet jo toista vuotta kuolemaa odotellessa. Eikä mikään aiempi työ ole verottanut näin raskaalla kädellä. Meistä kahdesta, hoitajasta ja hoidettavasta, on hämärässä vaikeaa nähdä, kumpi on väsyneempi.
Terve itsekkyys -teema ajoi puolison vapaille markkinoille kesäloman päätteeksi. Soittelee kerran viikossa tai parissa ja voivottelee omia vointejaan. Sanoo piipahtavansa jahka projekteiltaan ehtii. Puhuu vielä paska rakkaudesta, vaikka jätti kuolemanpelossaan minut yksin hoitamaan solu solulta kuihtuvaa lasta. No, eihän tuo lapsi hänen ole, siispä mitäs tuosta. Vastuu jää synnyttäjälle. Mutta tuo sama ilmiö on pelottavan tarttuva tauti, siis tuo katoaminen terveempään ja hauskempaan elämään. Ystävät ovat nykyisin laskettavissa yhden käden sormilla. Sukulaiset käyvät vain pakkoraossa ovellamme seisahtamassa. Jos jokainen tajuaisi, että kuolema se meitä kaikkia vaanii ja on varma olotila jokaisen elämän päätteeksi...ei se sittenkään niin mene. Uskotellaan vaan olevamme iättömiä ja kuolemattomia. Kyllä se minulle sopii. Paskaas tässä meuhtomaan. Naureskelen sitten partaani (eikös se parta naisellekin vanhetessa kasva?), kun keski-ikäistyvä tuttavajoukkoni saa syöpähälytyksiä. Katsotaan sitten. Koston mielialaa, syntinen kun olen.
Laitoin piruuttani deittisivustoille ilmoituksen. Rehellisesti kuvailin sulojani ja tarpeitani. Tulihan niitä "Meille vai teille" tarjouksia. Lähinnä juuri eronneilta tai asumuserossa olevilta miehiltä. Surkeita kohtaloita, sääliä olisi pitänyt tarjota ja vähän kai lempeäkin. Kävi vaan sellainen freudilainen(?) tuuri että löysin jokaisesta palan exksääni. Ja aloin inhomaan jokaista heti kättelyssä. JA viimeinen pisara innokkaimmallekin paria etsivälle oli tuo kuolema juttu. Kummasti kännykkä hiljeni ja meilien tulo lakkasi. Olen kuoleman kiroama, moneen kertaa hyljätty, ajattelin ja ryhdyin kokkaamaan pesueelleni parasta mahdollista sapuskaa keskellä viikkoa kynttilöiden kera. Köyhän on helppo syödä enemmän kuin tienaa. Sublimaatiota ja nautintoja suun kautta.
Surullisuus on todellista. Se on ilon ja hauskanpidon pikkusisko. Ollapa päivät ilman yötä. Jo alkaisi populaatiot huutelemaan yön perään. Sellaista tämä minun surunikin on. Se tietää, että jonain päivänä vielä nauretaan. Tämään on vain niin paljon sirpaleina ja sipulia silmissä. "Äiti, itketkö sinä?" "E-en itke, kuorin vain sipulia."
Kerrostalolähiön ikkunoissa on vielä valoja. Lauantai-illan huumaa eletään. Bailataan, biletetään, seukataan ja juhlitaan. Televisioiden sinertävät vilkkuvat valot paljastavat todellisuuden. Huuma on tästä todellisuudesta kaukana. Yläkerran "taistelevat metsot" -pariskunta aloittaa kuitenkin yömarssinsa puolen yön jälkeen, joten turha tässä on nukkumaankaan mennä. Monena aamuna rappukäytävässä ihmisiä kohdatessani olen koettanut tunnistaa nuo kaksi, jotka riitelevät ja paiskovat ovia helvetillisiin aikoihin. Jokainen rappu A:ssa kohtaamani elollinen olento vaikuttaa niin tasapainoiselta ja elämänsä kiireisiin uppoutuneelta, että ei noissa kiusallisissa pakkokohtaamisissa syvällisiä joudeta haastamaan. Hyvä kun heit heitetään. Ja minulla kun tätä aikaa olisi myydä asti. Toisaalta, poikani päivät hupenevat rajua vauhtia.
Työajoista ja palkkauksesta. Omaishoitajan työn hinta ja laatusuhde, se on sitten varsin kohdallaan. Mikäli asiaa katselee yhteiskunnan näkövinkkelistä. Meitä maan hiljaisia, myyriä koloissamme, on tuhansia ja taas tuhansia. Teemme 24 h/vrk, 7 pv/viikko, 4 viikkoa kuukaudessa, mikäli niitä viikkoja sen verran piisaa. !2 kuukautta vuodessa ja yhtä monta vuotta kuin hoidettavalla elonpäiviä on. Täyttä työtä ja vähän enemmänkin. Ja palkaksi saa sen verran, ettei sillä edes vuokraa makseta. Eikä jaksa purnata eikä mellakoida. Kun illalla köllähtää vatsansa viereen maate, toivoo vain saavansa nukkua muutaman tunnin. Yövuorot seuraavat toistaan yöstä yöhön.
Itse jäin reilu vuosi sitten hoitamaan lastani, silloin 17-vuotiasta syöpään sairastunutta. Luvattiin puoli vuotta elinaikaa. Nyt olemme elelleet jo toista vuotta kuolemaa odotellessa. Eikä mikään aiempi työ ole verottanut näin raskaalla kädellä. Meistä kahdesta, hoitajasta ja hoidettavasta, on hämärässä vaikeaa nähdä, kumpi on väsyneempi.
Terve itsekkyys -teema ajoi puolison vapaille markkinoille kesäloman päätteeksi. Soittelee kerran viikossa tai parissa ja voivottelee omia vointejaan. Sanoo piipahtavansa jahka projekteiltaan ehtii. Puhuu vielä paska rakkaudesta, vaikka jätti kuolemanpelossaan minut yksin hoitamaan solu solulta kuihtuvaa lasta. No, eihän tuo lapsi hänen ole, siispä mitäs tuosta. Vastuu jää synnyttäjälle. Mutta tuo sama ilmiö on pelottavan tarttuva tauti, siis tuo katoaminen terveempään ja hauskempaan elämään. Ystävät ovat nykyisin laskettavissa yhden käden sormilla. Sukulaiset käyvät vain pakkoraossa ovellamme seisahtamassa. Jos jokainen tajuaisi, että kuolema se meitä kaikkia vaanii ja on varma olotila jokaisen elämän päätteeksi...ei se sittenkään niin mene. Uskotellaan vaan olevamme iättömiä ja kuolemattomia. Kyllä se minulle sopii. Paskaas tässä meuhtomaan. Naureskelen sitten partaani (eikös se parta naisellekin vanhetessa kasva?), kun keski-ikäistyvä tuttavajoukkoni saa syöpähälytyksiä. Katsotaan sitten. Koston mielialaa, syntinen kun olen.
Laitoin piruuttani deittisivustoille ilmoituksen. Rehellisesti kuvailin sulojani ja tarpeitani. Tulihan niitä "Meille vai teille" tarjouksia. Lähinnä juuri eronneilta tai asumuserossa olevilta miehiltä. Surkeita kohtaloita, sääliä olisi pitänyt tarjota ja vähän kai lempeäkin. Kävi vaan sellainen freudilainen(?) tuuri että löysin jokaisesta palan exksääni. Ja aloin inhomaan jokaista heti kättelyssä. JA viimeinen pisara innokkaimmallekin paria etsivälle oli tuo kuolema juttu. Kummasti kännykkä hiljeni ja meilien tulo lakkasi. Olen kuoleman kiroama, moneen kertaa hyljätty, ajattelin ja ryhdyin kokkaamaan pesueelleni parasta mahdollista sapuskaa keskellä viikkoa kynttilöiden kera. Köyhän on helppo syödä enemmän kuin tienaa. Sublimaatiota ja nautintoja suun kautta.
Surullisuus on todellista. Se on ilon ja hauskanpidon pikkusisko. Ollapa päivät ilman yötä. Jo alkaisi populaatiot huutelemaan yön perään. Sellaista tämä minun surunikin on. Se tietää, että jonain päivänä vielä nauretaan. Tämään on vain niin paljon sirpaleina ja sipulia silmissä. "Äiti, itketkö sinä?" "E-en itke, kuorin vain sipulia."
